-kotiäidin henkireikä, pakopaikka tiskien ja pyykkien ääreltä. Sisustusta,
talon rakentamista, lapsiperhe-elämää. Arkea, juhlaa ja haaveilua.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Nukkeleikkejä

Moro! En ole pitkään aikaan visiteerannut täällä, koska multa on tyystin loppunut puhti.
Ja mikä vielä pahempaa: multa on loppumassa huumorintaju. :/
Huumori on aina ollut mun elämässä eteenpäin vievä voima. Huumori on maustanut kaikki hyvät päiväni, ja toisaalta huumorin avulla olen jaksanut vaikeat päivät. Huumori oli se, mikä vaikutti ratkaisevasti siihen, että minä ja Mies pariuduttiin. Ja nyt mua ei meinaa naurattaa enää mikään, enkä myöskään naurata enää muita. Olen siis pahasti vialla. :(

Kokeilin tässä yhtenä päivänä nukkeleikkejä. Tässä nykyisessä nukessani on yksi parempi ominaisuus kuin lapsuuteni nukessa: tällä nukella on karvoja päässä, ainakin pari. Ei tarvita nastaa eikä nitojaa, että saa pinnin kiinni päähän. Tajusin sen tässä eräänä päivänä, ja voi, mulla on mennyt jo vaikka miten monta päivää haaskuun kun en ole älynnyt, että tyttäreni ei ole kalju!! Mutta tämän valitusvirteni kuvituksena toimikoon siis kuvasaldo nukkeleikeistäni.


Mua oikeasti hävettää tosi paljon, että rutisen tässä teille. Meille on valmistumassa ihana koti, ja kaikki muukin on hyvin. Ja me ollaan saatu niin paljon apua! Mummulta ja mummilta lastenhoitoapua, kavereilta raksa-apua. Tässä hetki sitten pidettiin taas maalaustalkoot, ja melkein koko alakerta saatiin pohjamaalattua. Toisena iltana pari äijää meni kasaamaan keittiötä mieheni kanssa, jne. Mutta minusta tuntuu siltä, että meidän perheestä on tullut ihan pohjaton syöppö avun suhteen! Mikään ei tunnu riittävän, aina itketään lisää.


Mulla vaan alkoi joku henkinen alamäki. En tiedä voisiko se johtua siitäkin, että isä kuoli vuosi sitten näihin aikoihin, ja ne ajat oli kamalan ankeita ja surullisia? Vaikka en asiaa päivisin ehdi edes ajatella, mietin että ehkä kroppa tai joku alitajunta kuitenkin muistaa? Että tämä oli sitä surun aikaa? Toinen syy tälle alamäelle on varmasti se, että niin pitkä projekti alkaa olla loppusuoralla. (Loppusuoralla, jos ei ajatella pihatöitä, autotallia ja yläkertaa.) Siitä on nyt pari vuotta, kun alettiin taloa rakentaa. Ja pari vuotta me ollaan vietetty perheenä aikaa todella vähän. Ihan epänormaalin vähän. Kun on siis tiedossa, että moinen aika alkaa kohta olla ohi, kai silloin saa väsyttää. Kuuluu väsyttää. 


Ja ne kelmit sitten. Ne iski meihin molempiin kyllä pahemmin kuin edes taidettiin itse ymmärtää. Reagoitiin vain hyvin eri tavoin. Mies muuttui vihaiseksi, mä uuvahdin, alkoi väsyttää ihan hurjasti.


Tänään soitin itkupuhelun äitille. Äidit on ihan parhaita puhaltamaan, kun tulee pipi. Taisin säikäyttää omani, kun se meinasi heti huomenna karauttaa tänne Pösöllään. Soitin vielä toisen kerran rauhoituttuani ja sanoin, että kyllä mä oikeesti pärjään. :) Pärjään viikon loppupuolelle siis, jos tarkkoja ollaan. Äiti tulee torstaina, ja lupasi viipyä sunnuntaihin asti. Minä menen raksalle auttamaan, jos vaikka saisi sen maaliprojektin päätökseen.


Männäviikolla siellä oli putkimies, nyt vedet juoksee. Alkavalla viikolla tulee sähkäri. Keittiö alkaa olla kasattu, ja keittiön katto on valmis. Lähes koko alakerta on pohjamaalilla. Vessan pohjatyöt on tehty (minä huiskin sinne ne primerit ja huvitti, kun mietin että samaa tavaraa laitetaan meikin alle...no ei nyt samaa, mutta primeriä kuitenkin) ja sen saisi kaakeloida. Samoin suihkun. Sitten pitää läiskiä kattopanelit kattoon ja maalata ne viimeisen kerran. Lattia pitää laittaa, ja se mantteli pitäisi tehdä. Pönttö ja lavuaari kiinni, ja sitten ne vesihanat jotka on varastettu ja sitten se alkaakin olla aika lailla siinä kunnossa, että me muutetaan. Mikä tarkoittaa sitä, että rakennushommat jatkuu, mutta me saadaan käytännössä asua yhdessä koko perhe!!! Ei ihan pieni helpotus elämään!


Kuvitelkaa, mä vaan huikkaan johonkin kodinhoitohuoneeseen tai saunaan tai mitä mies ikinä rakentaakaan, että "hei tuuks auttaa lapsia nukkuun?". Unbelievable! Lasten nukkumaanlaittaminen on nimittäin lastenhoidossa se juttu, mikä on kaikkein inhottavinta tehdä yksin. Lapset on väsyneenä riehakkaita, ainakin meillä, ja omat energiavarastot on päivän touhujen jälkeen ihan lopussa.


Joten mitä väliä vaikka ne listat jäisi puuttumaan? :)


15.1. muutetaan, oli tilanne mikä hyvänsä, koska tää asunto on irtisanottu. Onneksi sekä mummu että mummi toivotti tervetulleeksi, jos sattuu niin että talo ei ole muuttokunnossa. En kirjoita tähän että pahoin pelkään, mutta toi to do- lista on aika vaikuttava, joten pahoin pelkään. Tää homma kun ei ole kiinni siitä miten mies jaksaa rakentaa, vaan siitä, kuinka paljon mä jaksan olla yksin. :/


"Iskä, mä voisin tykätä saada joululahjaksi...supi supi..."


Nyt mun sydän alkoi keventyä. Kiitos teille, kiitos bloggerille. :)


Mulla on toi ihana rusettipää. Ja toi mustapaitainen rontti, joka keksi rakentaa talon mulle(!!<3!!) ja se pieni uhmis, ketä täällä ei näy, koska karkillakaan sitä ei saa enää lahjottua kuviin. :D


Tänään olisin kyllä halunnut lähettää koko ronkan raketilla kuuhun. Mutta nyt kun kaksi pienintä nukkuu ja miehestäkään ei ole vaivaa, niin on ne ihan jees.


Järkytyksekseni kauhistuin tänään huomaamaan, että en ole varsinaisesti nauttinut lapsistani pitkiin aikoihin. Aina vain odotan hetkeä, kun ne menee nukkumaan. Ihan hirveetä! Se on yksi suuri asia, jonka toivon muuttuvan sen myötä, että saan nukkua ja levätä ensi keväästä alkaen taas enemmän. Muistan ihan hämärästi vielä sen tunteen, miltä tuntui iloita lapsista, oikein sydämensä kyllyydestä nauttia niiden seurasta! Se tunne on kadonnut, ja mun on sitä kova, kova ikävä! Kun olin saanut esikoiseni, kätilö sanoi että tulee niitä päiviä, jolloin toivoisi voivansa palauttaa lapsen sairaalaan ja katuu koko hommaa. Muistan ajatelleeni silloin, että mikä kauhea naisihminen voi tuollaista sanoa, minä en koskaan koe noin! 

No, tuli sitten sekin päivä kohdattua. Tai ne päivät.


"No niin, kiitos hei äiti, eiköhän se kuvaaminen ala riittää..."


Menin ja ostin Henkkamaukalta vielä mustia rusetteja ja mustat kiiltonahka"kengät". (Jos alle 8 euron lätysköjä voi kutsua kengiksi.) Mä en oikeesti enää jaksaisi tätä loppua ilman noita rusetteja... ja niitä kenkiä. :)

11 kommenttia:

  1. Jaksamista. Reilun kuukauden päästä olette jo kotona.

    VastaaPoista
  2. Ihan pian, ihan pian pääsette omaan kotiin! Voimia loppu rutistukseen!

    VastaaPoista
  3. Ihana kirjoitus,ja niin osuva ;) Tsemppiä loppurutistukseen,jaksaa jaksaa vielä vähän! :)

    VastaaPoista
  4. Oikein paljon tsemppiä ja jaksamista!! Niin paljon samoja tunteita ja fiiliksiä täälläkin koettu tämän raksa/pikkulapsiarjen keskellä. Alamme miehen kanssa olla totaallisen puhki ja meillä ei oikein apuja juuri ole. Nyt onneksi vanhempani tulevat joulun jälkeen auttamaan raksalla ja lastenhoidossa. Jospa saataisiin hieman taas puserrettua talolla eteenpäin hommia, jotta päästäisiin pian muuttamaan.

    VastaaPoista
  5. Kaunis tytär teillä :) Voimia viimeiseen rutistukseen!

    VastaaPoista
  6. Tuo kuullosti ihanan rehelliseltä vuodatukselta! Juuri tällaiseen blogimaailmaa tarvitaan, ilojen ja surujen ja väsymyksen jakamiseen. Ja täällä on varmasti monta kanssasisarta, samassa veneessä ja tunnetilassa. Mutta hetkellä millä hyvänsä saat lepoa ja huomaat pieniä ihmeitä, joista elämä koostuu, kuten nuo sykähdyttävät kuvat rakkaistasi. Tosin isän kuolema on varmasti ollut todella suuri suru elämässäsi. Siunausta ja voimia!

    VastaaPoista
  7. Voi Mimmu! Ihanan rehellinen vuodatus, kuin olisin oman pääni sisältöä lukenut. Rakentaminen on äärettömän uuvuttavaa ja lapsen (ja lasten) kanssa suorastaan mahdotonta - jossakin vaiheessa omat voimat vaan loppuu ja tarvitsee toisten apua. Myös oman surun käsitteleminen noin ison projektin, lapsenhoidon lomassa ja lapsiperheen hektisessä arjessa on erittäin vaikeaa (kokemusta siitäkin). Mulla kuoli isä kans meidän rakentamisen aikana - ja vasta nyt viime kesänä pystyin alkaa asiaa käsittelemään, kun oli riittävästi voimia siihen eli vasta vuosi rakentamisen jälkeen...

    Onneksi olette saaneet talkooporukkaa kasaan. Meillä tilanne oli toinen, ei saatu vaikka kyseltiin ja sit itkettiin välillä molemmat kurjuuttamme. Mutta Taivaanisä auttoi siinäkin :) Eikä jääty katkeriksi.

    Muistan, että viimeinen viikko ennen muuttotarkastusta oli meillä ihan katastrofi raksalla - kaikki meni järjestelmällisesti pieleen ja itku tuli monesti, taisi olla avioliittokriisikin lähellä. Rinnassa painoi sellainen väsymys, että olisi tehnyt mieli jäädä paikoilleen makaamaan ja jättää kaikki siihen. Tai ottaa auto ja ajaa yksin niin pitkälle kuin ikinä. Mutta - ei se olisi ollut kuin hetken helpotus. Eikä siinä auttanut muuta kuin mennä polvilleen ja pyytää apua ylhäältä :) Nukutun yön jälkeen tuli sit sellainen voittaja-olo, että me selvitään tästä - Isi on meidän kanssa vaikka olosuhteet sanois mitä :)

    Jaksuja ja voimahaleja. Jaksakaa vielä hetki - pian helpottaa. Ihan pian.

    P.S. Käske se teidän isännän soitella meidän isännälle - täällä yhdet (omasta urakasta jo toipuneet) kädet valmiina auttamaan :)

    VastaaPoista
  8. Nyt oli pakko tarttua näppäimistöön kun tuo tekstisi oli niin kuin omasta tämänhetkisestä elämästäni (pienillä variaatioilla tosin)! Olen seuraillut blogiasi (kun sellainen täällä surffaillessa sattui eteeni).En ole ennen saanut mitään kommenttia jätettyä. Nyt sitten sekin... tosiaankin samassa veneessä ollaan! Olen kolmen lapsen "yksinhuoltaja", ollut jo yli kaksi vuotta kun tuo mies viettää kaiken, KAIKEN vapaa-ajan omakotitalomme raksalla. Tässä on ollut tuota mainitsemaasi alakuloa liikkeellä jo pidemmän aikaa, alkaa hiukan puhti ja uskokin loppua. Meillä on menty pidemmän kaavan mukaan myöskin. Mies alan ammattilaisena halusi itse rakentaa talon ja emme olekaan palkanneet yhtään työmiehiä, ainoastaan muutamissa työvaiheissa olemme saaneet/pyytäneet talkooapua sukulaisilta tai ystäviltä. Mutta siis mies on päivätyönsä lisäksi tehnyt kaiken yksin raksalla. Kun oikein ajattelee asiaa niin ei hitto se on pykännyt talon pystyyn omin voimin!Ja mä oon hoitanu lapset yksin!! Niin kuin kirjoitit varsinkin nuo illat ovat TODELLA vaikeita välillä.Usein sitä vaan lysähtää sohvalle ja itkeä tihruttaa! Ja kyllä,olen minäkin monesti toivonut että tulisi nyt ilta ja saisi lapset unten maille ja itse pääsisi vaan olemaan!Näin se vaan on! Olen saanut hoitoapua omilta vanhemmiltani aina kun olen pyytänyt mutta kun ei aina viitsisi heitäkään vaivata!
    Meidän perheen pitää vielä jaksaa ehkä tuonne ensi syksyyn (?)asti sitten pitäisi kodin valmistua!
    Mä en voi toivottaa muuta kuin PALJON jaksamista,yritetään vielä pinnistää!Ja onnea uuteen kotiin!

    Saanko muuten udella että minne rakennatte?Olen jotenkin ymmärtänyt että jonnekin Pirkanmaalle.Me rakennetaan erääseen kuntaan Tampereen vieressä... ;)

    VastaaPoista
  9. Johanna, TiinaK ja Cia: tuhannet kiitokset kannustuksesta!!! Tuli tarpeeseen. :)

    Maria: voi ei, siis toisaalta ihana kuulla että on kohtalotovereita, mutta toisaalta toivoisi että muilla ei olisi tätä rankkuutta. :) Harmi kun ette ole saaneet apuja, mutta ihanaa että isovanhemmat tulevat hätiin! Koittakaa rentoutua joulunaika, sen jälkeen kaikki etenee taatusti taas vauhdilla kun tulee lisää käsipareja hommiin! Tsemppiä!

    Polaliina: Kiitos! :)

    Marita: tiedätkö, noita pieniä levon hetkiä ja ihmeitä tosiaan tuli! Äitini on täällä ja voi miten paljon olenkaan saanut apua!

    Marika: te ootte ihan aarteita! <3 Mies sitten vissiin soitteli teidän isännälle, joka on kaiketi ensi viikolla joku ilta tulossa auttamaan. Suuret kiitokset! Harmi kun teidän rakennusvaiheessa ei löytynyt talkoolaisia!:( :( Mutta hei, sitten kun rakennatte yläkertaa,tai haluatte miehen kanssa lähteä treffeille, niin tiedätte mihin osoitteeseen voi tuoda lapsen leikkimään. :) Ihan siihen lähelle, muutaman sadan metrin päähän. ;)

    Anonyymi: voi sentään! Hurja tilanne teilläkin! Siihen Tampereen kupeeseenhan mekin rakennetaan... :D Ties vaikka olisi sama lähikunta! Tiedätkö, meillä varmaan riittäisi juttua jos törmättäis lapsinemme jossain leikkipuistossa joskus!?! Ainakin jos satutaan samaan paikkaan rakentamaan!

    VastaaPoista
  10. Aivan ihania kuvia! Hyvää joulun odotusta teille,toivottelee uusi lukija.

    VastaaPoista
  11. Tiedän niin tunteen :( Vaikka meillä raksa on aina ollut samassa talossa (kun remontoidaan), niin melko yksinäistä on:( Mies tekee muutenkin pitkää päivää ja 6 päiväistä työviikkoa 9 kuukautta vuodesta (ollaan yrittäjiä), loput 5 päiväistä, että itsellä alkaa välillä tämä yksin olo lasten kanssa kiehuttamaan.
    Illat menee myös lapsia yksin nukkumaan laitettaessa, kotitöihin ei ole mitään toivetta saada apua 5 lapsen (ja miehen) sotkiessa.

    Meillä tämä on jatkunut 13 vuotta. Edellistä taloa rempattiin 12 vuotta ja tätä uutta nyt hektisesti vuosi. Sen vuoksi meillä on tarkoitus saada kämppä kerralla kuntoon. Ehkä miehellä olisi ensi keväänä aikaa lapsille, vieläkun saisi edes viikon loman koko perheen kanssa.

    Tsemppiä ja jaksamista sinulle, tilanne varmasti helpottaa kun pääsette muuttamaan :)

    Kuvat on muuten aivan ihania. onneksi lapset antavat voimaa iloisuudellaan :)

    Nyt toivottelen teille oikein ihanaa joulunalus viikkoa !

    VastaaPoista