Haikeita tunnelmia:
Tänä vuonna joulunodottelu tuntuu erityisen haikealta. Isäni sairastaminen on edennyt aika harppauksen, eikä isä välttämättä näe enää joulua. Itku pakottaa kurkussa tämän tästä, eikä jouluostosten teko meluisissa liikkeissä erityisemmin kiinnosta. Mielen vetää haikeaksi tietoisuus siitä, että aika isän kanssa on enää niin rajallinen. Olenko minä kertonut hänelle tarpeeksi monta kertaa, kuinka paljon rakastan? Olenko unohtanut pyytää jotakin anteeksi, olisiko ollut jotakin sovittavaa? Olenko muistanut kiittää tarpeeksi kaikesta mitä olen isältä saanut? Joka kerta kun isää käyn katomassa, hänen vuoteensa viereltä lähteminen tuntuu entistä vaikeammalta, kun koskaan ei voi tietää, oliko se viimeinen kerta. On pakko antaa vielä yksi suukko poskelle, puristaa kädestä vielä kerran, kertoa miten rakas ja tärkeä isä on, vielä kerran.
Haikean surulliseksi olon tekee myös se, että isä ei ole täällä maan päällä näkemässä pientä tyttöä, jota odotan.
Kiitollisia tunnelmia:
Toivoin, ja rukoilinkin, että saisin viettää isän kanssa kaksin vielä kerran sellaisen hetken, että hän olisi tajuissaan ja pystyisi puhumaan. Tämä toteutui muutama viikko sitten sunnuntaina. Siitä kahden päivän päästä isän vointi jo romahti, joten sain hetkeni viime tipassa. En voi edes kuvailla miten kiitollinen siitä olen! Olen tämän syksyn aikana käynyt katsomassa isää niin vähän, kaiken rakennuskiireen, raskaus- ja työväsymyksen keskellä, joten kaipasin sellaista hetkeä äärettömän paljon.
Olen kiitollinen siitä, että minulla ylipäätään on isä. Ei täydellinen, mutta ehdottomasti riittävän hyvä. Minä olen saanut isäkseni miehen, josta tiedän, että hän on tehnyt parhaansa, ja välittänyt paljon. Olen siitä kiitollinen, ja toivon että omat lapseni aikanaan voisivat sanoa saman minusta.
Vihaisia tunnelmia:
Omituinen kiukku nostaa päätään mitä sopimattomimmissa hetkissä. Kassatäti kysyi plussakorttia, ja tulin tiuskanneeksi, että on se mulla, mutta ei huvita kaivaa esille! Ventovieraat ihmiset saattavat ärsyttää yhtäkkiä kauhean paljon! Kai se heijastelee sitä, että tämä tuntuu väärältä. On niin vaikea ymmärtää, miksi joku voi sairastua vähän päälle 50-kymppisenä sairauteen, joka yleensä kuuluu sinne vanhuuden loppupuolelle. Miksi Jumala salli sen? Miksi juuri minun isäni? Nämä on varmaankin ajatuksia, jotka on pakko käydä läpi. Ja varmasti isäkin joutui niitä paljon monien sairasvuosien aikana pohtimaan. Hienoa on se, että katkeruus ei vienyt isää mennessään.
Kiitollinen olen vielä siitäkin, että pian isä on paikassa, josta sanotaan
"Ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut."
