Nukkeleikkejä

Moro! En ole pitkään aikaan visiteerannut täällä, koska multa on tyystin loppunut puhti.

Ja mikä vielä pahempaa: multa on loppumassa huumorintaju. :/

Huumori on aina ollut mun elämässä eteenpäin vievä voima. Huumori on maustanut kaikki hyvät päiväni, ja toisaalta huumorin avulla olen jaksanut vaikeat päivät. Huumori oli se, mikä vaikutti ratkaisevasti siihen, että minä ja Mies pariuduttiin. Ja nyt mua ei meinaa naurattaa enää mikään, enkä myöskään naurata enää muita. Olen siis pahasti vialla. :(

Kokeilin tässä yhtenä päivänä nukkeleikkejä. Tässä nykyisessä nukessani on yksi parempi ominaisuus kuin lapsuuteni nukessa: tällä nukella on karvoja päässä, ainakin pari. Ei tarvita nastaa eikä nitojaa, että saa pinnin kiinni päähän. Tajusin sen tässä eräänä päivänä, ja voi, mulla on mennyt jo vaikka miten monta päivää haaskuun kun en ole älynnyt, että tyttäreni ei ole kalju!! Mutta tämän valitusvirteni kuvituksena toimikoon siis kuvasaldo nukkeleikeistäni.

Mua oikeasti hävettää tosi paljon, että rutisen tässä teille. Meille on valmistumassa ihana koti, ja kaikki muukin on hyvin. Ja me ollaan saatu niin paljon apua! Mummulta ja mummilta lastenhoitoapua, kavereilta raksa-apua. Tässä hetki sitten pidettiin taas maalaustalkoot, ja melkein koko alakerta saatiin pohjamaalattua. Toisena iltana pari äijää meni kasaamaan keittiötä mieheni kanssa, jne. Mutta minusta tuntuu siltä, että meidän perheestä on tullut ihan pohjaton syöppö avun suhteen! Mikään ei tunnu riittävän, aina itketään lisää.

Mulla vaan alkoi joku henkinen alamäki. En tiedä voisiko se johtua siitäkin, että isä kuoli vuosi sitten näihin aikoihin, ja ne ajat oli kamalan ankeita ja surullisia? Vaikka en asiaa päivisin ehdi edes ajatella, mietin että ehkä kroppa tai joku alitajunta kuitenkin muistaa? Että tämä oli sitä surun aikaa? Toinen syy tälle alamäelle on varmasti se, että niin pitkä projekti alkaa olla loppusuoralla. (Loppusuoralla, jos ei ajatella pihatöitä, autotallia ja yläkertaa.) Siitä on nyt pari vuotta, kun alettiin taloa rakentaa. Ja pari vuotta me ollaan vietetty perheenä aikaa todella vähän. Ihan epänormaalin vähän. Kun on siis tiedossa, että moinen aika alkaa kohta olla ohi, kai silloin saa väsyttää. Kuuluu väsyttää. 

Ja ne kelmit sitten. Ne iski meihin molempiin kyllä pahemmin kuin edes taidettiin itse ymmärtää. Reagoitiin vain hyvin eri tavoin. Mies muuttui vihaiseksi, mä uuvahdin, alkoi väsyttää ihan hurjasti.

Tänään soitin itkupuhelun äitille. Äidit on ihan parhaita puhaltamaan, kun tulee pipi. Taisin säikäyttää omani, kun se meinasi heti huomenna karauttaa tänne Pösöllään. Soitin vielä toisen kerran rauhoituttuani ja sanoin, että kyllä mä oikeesti pärjään. :) Pärjään viikon loppupuolelle siis, jos tarkkoja ollaan. Äiti tulee torstaina, ja lupasi viipyä sunnuntaihin asti. Minä menen raksalle auttamaan, jos vaikka saisi sen maaliprojektin päätökseen.

Männäviikolla siellä oli putkimies, nyt vedet juoksee. Alkavalla viikolla tulee sähkäri. Keittiö alkaa olla kasattu, ja keittiön katto on valmis. Lähes koko alakerta on pohjamaalilla. Vessan pohjatyöt on tehty (minä huiskin sinne ne primerit ja huvitti, kun mietin että samaa tavaraa laitetaan meikin alle...no ei nyt samaa, mutta primeriä kuitenkin) ja sen saisi kaakeloida. Samoin suihkun. Sitten pitää läiskiä kattopanelit kattoon ja maalata ne viimeisen kerran. Lattia pitää laittaa, ja se mantteli pitäisi tehdä. Pönttö ja lavuaari kiinni, ja sitten ne vesihanat jotka on varastettu ja sitten se alkaakin olla aika lailla siinä kunnossa, että me muutetaan. Mikä tarkoittaa sitä, että rakennushommat jatkuu, mutta me saadaan käytännössä asua yhdessä koko perhe!!! Ei ihan pieni helpotus elämään!

Kuvitelkaa, mä vaan huikkaan johonkin kodinhoitohuoneeseen tai saunaan tai mitä mies ikinä rakentaakaan, että "hei tuuks auttaa lapsia nukkuun?". Unbelievable! Lasten nukkumaanlaittaminen on nimittäin lastenhoidossa se juttu, mikä on kaikkein inhottavinta tehdä yksin. Lapset on väsyneenä riehakkaita, ainakin meillä, ja omat energiavarastot on päivän touhujen jälkeen ihan lopussa.

Joten mitä väliä vaikka ne listat jäisi puuttumaan? :)

15.1. muutetaan, oli tilanne mikä hyvänsä, koska tää asunto on irtisanottu. Onneksi sekä mummu että mummi toivotti tervetulleeksi, jos sattuu niin että talo ei ole muuttokunnossa. En kirjoita tähän että pahoin pelkään, mutta toi to do- lista on aika vaikuttava, joten pahoin pelkään. Tää homma kun ei ole kiinni siitä miten mies jaksaa rakentaa, vaan siitä, kuinka paljon mä jaksan olla yksin. :/

"Iskä, mä voisin tykätä saada joululahjaksi...supi supi..."

Nyt mun sydän alkoi keventyä. Kiitos teille, kiitos bloggerille. :)

Mulla on toi ihana rusettipää. Ja toi mustapaitainen rontti, joka keksi rakentaa talon mulle(!!<3!!) ja se pieni uhmis, ketä täällä ei näy, koska karkillakaan sitä ei saa enää lahjottua kuviin. :D

Tänään olisin kyllä halunnut lähettää koko ronkan raketilla kuuhun. Mutta nyt kun kaksi pienintä nukkuu ja miehestäkään ei ole vaivaa, niin on ne ihan jees.

Järkytyksekseni kauhistuin tänään huomaamaan, että en ole varsinaisesti nauttinut lapsistani pitkiin aikoihin. Aina vain odotan hetkeä, kun ne menee nukkumaan. Ihan hirveetä! Se on yksi suuri asia, jonka toivon muuttuvan sen myötä, että saan nukkua ja levätä ensi keväästä alkaen taas enemmän. Muistan ihan hämärästi vielä sen tunteen, miltä tuntui iloita lapsista, oikein sydämensä kyllyydestä nauttia niiden seurasta! Se tunne on kadonnut, ja mun on sitä kova, kova ikävä! Kun olin saanut esikoiseni, kätilö sanoi että tulee niitä päiviä, jolloin toivoisi voivansa palauttaa lapsen sairaalaan ja katuu koko hommaa. Muistan ajatelleeni silloin, että mikä kauhea naisihminen voi tuollaista sanoa, minä en koskaan koe noin! 

No, tuli sitten sekin päivä kohdattua. Tai ne päivät.

"No niin, kiitos hei äiti, eiköhän se kuvaaminen ala riittää..."

Menin ja ostin Henkkamaukalta vielä mustia rusetteja ja mustat kiiltonahka"kengät". (Jos alle 8 euron lätysköjä voi kutsua kengiksi.) Mä en oikeesti enää jaksaisi tätä loppua ilman noita rusetteja... ja niitä kenkiä. :)